perjantai 29. maaliskuuta 2013

5 vuotta kultaista aikaa takana, ja paljon vielä edessä

Viisi vuotta. Niin paljon. Niin lyhyessä ajassa. Vastahan se oli pentu. Mielessäni on vielä niin selvä kuva, miten avasin oven ja kävelin Tuiskun kasvattajan talon portaita pieni pentu sylissäni. ''Tässä se nyt on, minun oma koira'', ajattelin. Sitä en unohda koskaan. Ensimmäinen oma koirani, viisi vuotta on tullut kuljettua samaa polkua, ala-ja ylämäkiä riittää, onnistumisen iloa sekä itkupotkuraivareita. Olen oppinut niin paljon Tuiskun kanssa. Tuisku on vetänyt minut syvälle koirien maailmaan, enkä enään koskaan halua sieltä pois. Se on mun elämää nyt. Syntymäpäivän kunniaksi näytän teille pari pentukuvaa Tuiskusta, onnea vielä maailman parhaimmalle koiralle ja toivottavasti elää vielä monta hienoa vuotta!

En koskaan vaihtaisi mihinkään muistoja, jota ensimmäisiltä päiviltä jäi. Omaa koiraa olin odottanut niin kauan kun jaksan muistaa, enään ei ollut näkymättömiä mielikuvituskoiria, vaan oma karvapallero sylissä. Aito koira, joka piti aamulla päästää ulos tarpeilleen, ja kusiset sanomalehdet piti vaihtaa puhtaisiin. Pentu, joka tarvitsi paljon unta, nukkui päivät pitkät vaikka olisi tehnyt mieli hoivata. Ensimmäiset lenkit oli tontin kiertämistä.

Ensimmäiset rauhalliset viikot oli unelmaa. Pentua totutettiin hihnaan ja lenkit olivat siirtyneet talon vieressä olevaan rinkiin, jota käveltiin ympäri ja ympäri. 

Pennun kasvettua murkkuikäiseksi monsteriksi, tuli hetkiä jolloin olisi tehnyt mieli vain itkeä ja huutaa. Itse olin vielä niin lapsi, etten aina tiennyt miten toimia näissä tilanteissa. Peruskoulutus olisi pitänyt aloittaa jo heti kun pentu tuli taloon, mutta enhän minä tiennyt mitä tehdä kun ensimmäinen koirani oli kyseessä. Pennusta kasvoi rohkea, ei se enään pihalla pysynyt, kaikki muu oli niin kiinnostavaa. Lenkit oli hirveitä, monsteri vain haukkua räkytti jokaiselle vastaantulevalle koiralle. Jokaisessa paidanhelmassani oli reikä näykkimisen takia. 

Ensimmäiset kaksi vuotta Tuisku oli aika kuriton tapaus. Aikuistuttuaan se alkoi rauhoittua, eikä ollut mikään hulivili. Sitten aloin kiinnostumaan tokosta, ja ensin koulutin Tuiskua kotona. Myöhemmin kävimme myös kursseilla, joista sain paljon apua, ja Tuisku jopa kuunteli mua. Ja se lähensi meitä kahta. Opin miten koiraa pitää kouluttaa, ja Tuiskun suoritukset parani ja parani. Sitä pystyi jopa pitämään irti.

Tosiaan, pentuajoilla on tullut onnistumisten lisäksi tehtyä paljon virheitä, joita tällä hetkellä olisin todellakin tehnyt toisin. Onneksi Tuisku on hyväluonteinen koira, eikä virheeni ole vaikuttaneet siihen paljoa. Onneksi olen nyt parin vuoden aikana aikuistunut kovasti ja oppinut käsittelemään koiraa oikein, ja olen saanut paikkailtua pentuajan virheeni. Pikkuhiljaa olen saanut Tuiskusta sellaisen koiran niinkuin olen aina halunnut. Nykyään se kuuntelee ja tottelee minua. Meidän siteestä on kehkeytynyt todella vahva, eikä kukaan tai mikään voisi meitä erottaa. Tuiskusta on tullut mahtava harrastuskoira, sen kanssa on ilo lenkkeillä kun se ei räyhää ohikulkijoille ja pysyy irti. Koiranäyttelyitä on tullut monia käytyä, ja Suomen muotovalio siitä on tullut. Toivottavasti Tuisku pysyy terveenä ja saadaan vielä moonta, toivottavasti vielä kymmenen, vuotta kulkea yhdessä. Tuisku on ollut ihana ensimmäinen koirani, eikä mikään tulevista koiristani voi korvata sitä. Tuiskulla tulee aina olemaan erityinen paikka sydämmessäni.

5v pörrö

Tuisku on ihmisen paras ystävä. Mun paras ystävä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti